Historia

Viiriäiskoiran juuret ovat syvällä Saksassa ja rodulla on sen kotimaassa pitkä historia, joka ulottuu aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Viiriäiskoira on rotuna useita kertoja ollut vaarassa hävitä kokonaan, mutta sinnikkäiden ihmisten ehtymättömällä työllä ja tarmolla, rotu on selvinnyt niin kannan lähes kokonaan katoamisesta kuin maailman sodan jälkeisestä poliittisesta myllerryksestäkin. Jäljellä olevia yksilöitä kartoitettiin päättäväisesti ja niiden avulla aloitettiin systemaattinen jalostustyö. Kaikkien nykyään rekisteröityjen viiriäiskoirien katsotaan polveutuvan yhdestätoista yksilöstä, joiden pohjalta VDW (Verein für Deutsche Wachtelhund) laati rodun rotumääritelmän.

Tuohon aikaan viiriäiskoirista arvioitiin ainoastaan niiden käyttöominaisuuksia, terveystutkimukset tulivat vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Jo vuonna 1930 Saksassa rekisteröitiin saman verran koiria kuin Suomessa tänä päivänä. Koko Saksan jalostus on perustunut rodun jalostukseen sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka tämä on monessa käänteessä merkinnyt jalostusmateriaalin kaventumista uhkaavasti. Rodun metsästysominaisuutta on vaalittu tarkoin ja jalostuksessa on kiinnitetty huomiota muun muassa haukkuherkkyyteen ja äänen voimakkuuteen.

Terveyteen on kiinnitetty huomiota jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja suvuissa, joissa on ilmennyt esimerkiksi kivesongelmia, epilepsiaa tai lonkkadysplasiaa, jalostus kyseisten linjojen kohdalla on lopetettu. Varhainen puuttuminen ja toimenpiteet jalostustilanteen parantamiseksi ovat tuottaneet toivottua tulosta. Jalostuskoirien röntgentutkimukset tulivat pakollisiksi Saksassa vuonna 1970.

Nykyään niin Saksassa kuin muuallakin Euroopassa viiriäiskoira nähdään ja arvioidaan kokonaisuutena. Metsästysominaisuuksia vaalitaan edelleen ja terveystutkimuksia tehdään muillekin kuin vain jalostuskoirille. Näiden lisäksi koirassa arvostetaan sen luonnetta ja käsiteltävyyttä.